Aihearkisto: Uusi

Herran palvelijan ei pidä tapella vaan olla ystävällinen kaikille, kärsivällinen ja valmis opettamaan. Hänen on opastettava vastaanväittäjiä nöyrästi, jotta Jumala antaisi heidän kääntyä ja oppia tuntemaan totuuden. 2.Tim.2:24 UT2020.

Lempeydestä on helpompi puhua kuin toteuttaa sitä. Ihmismieli kääntyy kovin nopeasti tylyksi. Tätä lihan ja hengen taistelua käymme joka päivä. Tylyä kohtelua voi ihminen sietää jonkin aikaa. Jopa minä saatan kestää kaikenlaista aikani, mutta sitten teen hitaan havainnon: kärsivällisyyteni on loppunut. Siitä on seurannut luottamuspula. Välit ovat voineet mennä poikki.

Tämä vaatimus lempeydestä nousee sitten esiin ihan kuin jonakin neutraalina rauhansopimuksena, vaikka siitä ei voi koskaan pienentää omaa osuuttaan minimaaliseksi. Mutta hyvä sentään, jos asiaa voi käsitellä analyyttisesti. Nostaa se henkilökohtaisesta historiasta käsitteelliselle tasolle. Sitähän Paavalikin joutui tekemään, kun hänen piti unohtaa vainonneensa kristittyjä nuoruudessaan ja opettaa uskoon tulleille, millaista on hengen luoma elämä. Tietty mainehaitta siis painoi myös Paavalin elämää. Paavali ei mitenkään perusteellisesti kaivele menneisyyttään, myöntää vain virheensä. Niin minäkin.

Mutta voisiko lempeydestä olla apua siellä, missä joku häiriköi murrosikänsä takia? Pitäisikö antaa aikaa kasvaa ja kypsyä? Jos jotakuta parjataan koulukiusaajaksi, voisikohan tutkia huolella, kuka kiusaa ketä? Tai pitäisikö armoa lisätä oikeuden käyttöön siellä, missä on selvästikin tapahtunut vahinko? Olisiko vanhan liiton turvakaupunki-idea liian löysä käytettäväksi uudessa liitossa? Entä masentuneen ja syrjäytyneen nuoren kohtelu? Pitäisikö vaatia ja uhkailla ja ellei se tehoa, syyttää raskaimman mukaan elämänsä pilaamisesta? Joskus joudumme kohtaamaan vähälahjaisia ihmisiä, vammaisia ja traumatisoituneita, emmekö voisi ottaa huomioon heidän lähtökohtansa? Entä uskovaisen vanhuksen nuhtelu? Pitäisikö Paavalin neuvo muistaa? (1.Tim.5:1). Varmaankin alkoholistin ongelmat voi kaataa hänen syliinsä tyyliin ’oma syy’?

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. 1.Kor.13:4 UT2020.

En ole löytänyt mitään johdonmukaisempaa lähestymistapaa ihmiselon ongelmiin kuin kristillisen uskon. Onhan ns. maailman ihmisissäkin hyviä ja humaaneja persoonia, mutta kristillinen usko opettaa armon käyttöä ja anteeksiannon ja sovituksen ideaa määrätietoisesti ja toisinaan niin hyvin, että se menee överiksi. Armosta tulee halpaa armoa. Toisessa ääripäässä vaanii lainalainen ja kova henki. Tämä vaativa asenne näyttää huolehtivan ennen kaikkea seurakunnasta ja sen järjestyksestä – taloudesta enemmän kuin ihmisistä.

Ylhäältä tuleva viisaus on sen sijaan puhdasta. Se on rauhallista, lempeää ja sopuisaa, kauttaaltaan myötätuntoista ja täynnä hyviä hedelmiä. Se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä. Jaak.3:17 UT2020.

Vaikka se, mitä menneisyydessä on sattunut, vaikka oma tylyys ja hermoilu voi harmittaa, voimme katsoa eteenpäin ja antaa Pyhän Hengen rohkaista meitä, valaa meihin uskoa, että vielä kykenemme kasvamaan, vielä voimme oppia lempeyttä. Hyvä kehitys vahvistuu, kun luemme sanaa tai kuuntelemme myönteistä ja uskonhenkistä julistusta.

Copyright © 2024 Simo Papunen

Kun uskomme Kristukseen Jeesukseen ja olemme hänen yhteydessään, voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa. Ef.3:12 UT2020.

Meidän onnellisuuteemme ja hengelliseen hedelmällisyyteemme vaikuttaa suuresti se, millaisena näemme Jumalan. Onko Jumala meille ankara ja vaativa auktoriteetti vai onko hän isä, joka ottaa meidät aina hymyillen vastaan. Jos uskomme, että taivaan Isä viettää mielellään aikaa kanssamme, että hän iloitsee tavata meitä, että hän rakastaa ottaa meitä syliinsä ja että hän lupaa meille aina hyviä asioita, silloin voimme lähestyä häntä pienen lapsen tavalla. Miten pieni lapsi lähestyy isukkia? Hyppien jalalta toiselle, pyörähdellen, höpöttäen lapsen kielellä hassuja asioita, naurahdellen ja tanssahdellen, leikitellen käsillään ja hassutellen eri tavoin – sano sinä. Kaukana siitä on kaikenlainen jäykkyys ja pelonsekainen mykkyys.

Tämä uskontohan meistä tekee jäykkiä ja pelonsekaisia ihmisiä, jotka Jumalasta mainittaessa kadottavat ensi sekunnista oman persoonansa. Tämä uskontohan meitä syyllistää niin että kartamme kirkkoja ja hengellisiä tilaisuuksia. Otamme naamion kasvoillemme ja alamme esittää kunnollista ihmistä.

Ei kannattaisi. On parempi olla aito kuin kunnollinen. Eikö pienen lapsen herttaisuus kumpua juuri aitoudesta? Jeesus arvosti kovasti lapsen aitoutta.

»Se, joka ottaa tämän lapsen luokseen minun nimissäni, ottaa luokseen minut. Ja se, joka ottaa luokseen minut, ottaa luokseen minun lähettäjäni. Se teistä, joka on kaikkein pienin, on oikeasti suuri.» Luuk.9:48 UT2020.

Meidän aikuisten tulisi yrittää säilyttää lapsen mielisyys jumalasuhteessamme ja luottaa Jumalan hyvyyteen, hänen armoonsa, hänen kärsivällisyyteensä ja ennen kaikkea hänen kykyynsä tuoda meistä esiin se kutsumus, jonka siemenen hän on sisimpäämme istuttanut. Se siemen sisältää Jumalan valtakunnan kasvun meidän henkilökohtaisessa elämässämme. Lähtökohtaisesti meidän asenteemme tulisi olla se, että Jumala taatusti hoitaa meitä, varjelee elämäämme, johdattaa turvallista reittiä ja vaikeimmissa kohdissa kantaa meitä yli vaarojen ja vaikeuksien. Kristus ei hylkää lastaan saati kiroa häntä tuomion lausumisella.

Jos joku kuulee sanani ja jättää noudattamatta niitä, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa vaan pelastamaan sen. Joh.12:47 UT2020.

Mene siis rauhassa päivääsi. Elä tämä päivä uskon luottamuksessa Jumalaan. Rakasta Herraa, hänkin rakastaa sinua. Isänä olemisen kokemus on minullekin tuttu, siksi uskallan sanoa: Kiepu, naura ja ilakoi hänen edessään, että hän saa nauraa sinun kieppumistasi. Puhu hänelle, hän rakastaa kuulla jokelluksiasi ja omintakeisia ilmaisujasi, kun hän huvittuneena kuuntelee lapsensa tapailevan sanoja ja ensilauseitaan.

Copyright © 2024 Simo Papunen